Kasvoin äidiksi

Teksti: Milla

Kuvat: Milla

Suurinpiirtein näihin aikoihin kymmenen kuukautta sitten pieni ryppyinen vauva rääkäisi äänekkäästi TYKSin leikkaussalissa. Purskahdin vähän itsenikin yllättäen itkuun. Alaruumis oli puudutuksesta tunnoton, mutta pää ja sydän yhtäkkiä täynnä ihan uudenlaista rakkautta. Rannekkeessa oli minulle opeteltavaksi henkilötunnus ja etukäteen päätetty nimi Aliisa.

Aliisa on nyt maailman iloisin, uteliain, hassuin ja mahdottomin tyttö. Hän hurmaa kaikki ja kaupasta ei pääse ulos ilman, että joku käy nipistelemässä poskesta. Kaikkeen hän tarttuu mihin ylettyy ja se säde onkin yllättävän laaja. Sitä mitä käteen saadaan, täytyy myös maistaa, oli se sitten syötävää tai ei. 'Ei' sana onkin tälle tuittupäälle kova pala ja tulemme olemaan hankaluuksissa itsepäisen tyttäremme kanssa.

Aliisa teki minusta äidin, eli päivittäin hän vuoroin pakahduttaa minut onnesta tai raivosta.

En aina halunnut äidiksi. En ollut lapsia vastaan, mutten ollut ihan varma olisiko minusta siihen. Olisinko tarpeeksi epäitsekäs antamaan ajastani ja elämästäni niin suuren osan toiselle? En ollut huolestunut rahasta tai käytännön asioista, kaikki on aina järjestynyt tavalla tai toisella.

Puhuin ensimmäiset raskauskuukaudet sikiöstä, eikä minulla ollut mitään erityistä tunnesidettä sisälläni kasvavaan ihmisenalkuun. Keskenmeno niihin aikoihin olisi ollut lähinnä käytännön harmi, koska jouduin erityisäitiysloman takia ravaamaan pahoinvoivana varhaisultrassa, työterveydessä ja työpaikalla keräämässä nipun liitteitä Kelaan tukia varten.

18. raskausviikolla tunsin ensimmäisen kerran liikettä. Minulle oli puhuttu hipaisuista ja pienestä värinästä, mutta sisälläni kasvoikin tykinkuula joka poukkoili ilmeisen innokkaasti pehmustetussa huoneessaan. Ei kovin yllättävää näin jälkikäteen kun seurailee tuon ikiliikkujan touhuja.

Sikiöstä tulikin yhtäkkiä vauva.

Silti suhde vauvaan oli edelleen enemmänkin uteliaan kiinnostunut kuin täysin rakastunut. Enhän tuntenut häntä vielä. Hän oli vain muljahtelua vatsassani ja suttuinen kuva näytöllä. Pikkuhiljaa kuitenkin tutustuimme. Tökimme toisiamme, heräsimme keskellä yötä yhdessä ja kuuntelimme hyvää musiikkia yhdessä. Oli oudon turvallista, kun ei koskaan ollut yksin.

Lapsi ei tehnyt meidän perheestä täydellistä, olimme sitä jo kahdestaan. Aliisa toi meidän elämään paljon lisää rakkautta ja ryppyjä. Vanhemmuus on ihan mieletön kokemus, jonka tuomaa onnea, ylpeyttä, huolta ja pelkoa en voi verrata mihinkään muuhun tässä maailmassa.