Joulukalenteri, luukku 17: Häivähdys surua

Teksti: Siiri

Kuva: Pixabay

Kaiken ilon, riemun, kiireen ja hilpeiden joululaulujen keskellä joulu on minulle aina häivähdys surua. Se ei ole enää pohjatonta ja riipivää koko aikaa. Se on rauhoittumista, kynttilöitä, rauhallisia joululauluja ja syvällisiä mietteitä. Se on muistoja, valokuvia ja toiveita jälleennäkemisestä.

Joulukuun 17. muistuttaa minua vuosittain siitä, kuinka elämän kulkuun ei voi itse vaikuttaa koskaan täysin. Kuinka epäreilua  ja murskaavaa elämä voi joskus olla. Tai oikeastaan kuolema. Sytytän joka vuosi kynttilöitä ja koen tarvetta kertoa jokaiselle rakkaalle, kuinka paljon heistä välitän. Itken hieman, välillä hieman enemmänkin. Kuuntelen Varpunen jouluaamuna -kappaleen kymmeniä kertoja. Se tuo minulle lohtua. Veljeni on poissa, ollut jo 17 vuotta,  mutta kuitenkin ihan vierellä.

Minulle joulun tärkeimpiin jouluperinteisiin lukeutuu ehdottomasti haudoilla käyminen. Niiden muistaminen, jotka ovat jo menneet toiseen paikkaan jatkamaan elämää. Muistan jokaisena jouluna pikkuveljeni viimeiset hetket, isovaarini hymyn ja lempeän äänen. Ennen kaikkea haistan hänen leipomansa pannukakun tuoksun. Lisäksi mietin, kuinka vahva äitini on. Oman lapsen menettäminen on varmasti maailman kamalin ja pelottavin asia. 

Onneksi voimme edelleen kokoontua koko suvun kesken viettämään rentoa ja iloista aattoa. Voimme läsnäolollamme kertoa toisillemme, kuinka tärkeitä olemme toisillemme. Syömme, pelaamme, kuuntelemme musiikkia, katsomme elokuvia ja ennen kaikkea muistelemme niitä ihania edesmenneitä rakkaita, jotka ovat jättänee sydämiimme pysyvän  jäljen.