Tässä ja nyt

Teksti: Jennileena

Kuvat: Pixabay

Joskus jokaisen elämässä tulee hetki, kun alkaa miettimään elämän lyhyyttä ja tajuaa sen, etteivät kaikki läheiset ole täällä ikuisesti kanssamme. Asia iskeytyy yleensä tajuntaan kertarysäyksellä vasta siinä kohdin, kun on käynyt läheltä-piti-tilanne, tai läheisen terveys on vaarassa. 

Tulevana tammikuuna olemme seurustelleet avomieheni kanssa kuusi vuotta. Olen saanut itselleni rakkaan hauskuuttajan, ihanan puolison, seikkailukaverin, parhaan ystävän ja lisäksi hän on myös paras isä, mitä lapselleni olisin ikinä voinut toivoa. Yksi tärkeimmistä asioista, olen saanut itselleni toisen perheen mieheni perheestä. Tai enemmänkin, oma perheeni on nyt paljon isompi. 

Jokainen meistähän joskus kuolee. Karkea totuus, mitä sitä kiertelemään. Sitä vain ajattelee, että se kuolema on aina kaukainen asia. Itsekin tulee omissa ajatuksissa elettyä vanhaksi mummeliksi, poismeno ehkä sairauden ja vanhuuden myötä. Ja toivottavasti ei tarvitse olla yksin, vaan miehen kanssa ajellaan kasikymppisinä kylämunkkia ja kuunnellaan entistä kovemmalla nuoruusaikojen niin rakasta trancea subbarit jymisten. Sitä vain luottaa siihen, että seuraava päivä aina tulee. Joskus kuolema tapahtuu äkisti ja yllättäen, joskus se hiipii hiljaa selkämme takaa kuiskaillen ja varoitellen. Olen oman mummuni kuoleman jälkeen ja hänen poismenoaan seuranneena toivonut, että itse saisi lähteä kuitenkin äkkiä. Ettei tarvitsisi kituuttaa ja kärsiä. Kuoleman odottaminen on hirvittävän raskasta ja pelottavaa, varsinkin mikäli siitä annetaan ennakkovaroitus.

Läheisemme perhepiirissä on sairastanut parantumatonta syöpää jo muutaman vuoden. Onhan se ollut tiedossa, että kyseinen sairaus lyhentää eliniän odotetta. Mutta kun konkreettisesti saadaan tieto, ettei mitään ole enää tehtävissä, eikä aikaa ole enää paljon, jäljelle tuntuu jäävän tyhjyys, jota ei osaa käsitellä. Edessämme on edelleen se sama rakas ihminen, mutta rinnalla seisookin nyt tumma varjo. Varjo, jonka kaikki näkevät, mutta sitä ei haluta huomata, eikä siitä haluta puhua. Varjo on surullinen, ankea, pelottava ja ahdistava. Kuinka sellainen kohdataan ilman, että sen synkkyyteen vajotaan?

Meillä oli hääpäivä lyötynä lukkoon. Heinäkuun kolmastoista päivä ensi kesänä. Suurin pelko ja murhe olisi, ettei rakas perheenjäsen pääsisi kanssamme juhlimaan. Siispä päätimme juhlia etuajassa ja varmistaa, että häissämme tulee olemaan paikalle ne, keiden kuuluukin. Uusi hääpäivämme tulee olemaan vuoden pimein päivä. Kahdeskymmenestoinen päivä joulukuuta. Talvipäivänseisaus. Jouluhäät, pimeää, kynttilöitä, paljon valoja, kukkia ja läheiset. Vuoden pimeimmästä päivästä tuleekin vuoden iloisin ja valoisin päivä. Näin lyhyellä varoitusajalla emme jaksaneet alkaa järjestämään isoja juhlia, vaan päätimme pitää pienet intiimit juhlat perhepiirissä. Molemmat kuitenkin olemme haaveilleet isommista kesähäistä, ja näistä joulun juhlista tulee jäämään paljon tärkeitä ihmisiä puuttumaan. Joten mietimme, että jos voimme juhlia häitämme kerran, voimme juhlia niitä myös toisenkin kerran. Siispä päätimme pitää myös alkuperäisen päivän, ajan ja paikan varattuna, jotta voimme juhlia kesällä isollakin porukalla. Juoda vähän viintä ja nauttia kesäjuhlista.

Surun kohdatessa, me päätimme järjestää iloiset juhlat. Vuoden pimeimmän päivän ilon juhlat. Koska kuolema on asia, jolle me emme voi mitään. Me emme voi sitä estää, mutta voimme iloita ja nauttia niistä hetkistä, kun olemme täällä.  Me voimme nauraa, syödä hyvää ruokaa, tarinoida, juhlia, seikkailla ja nauttia elämästä. Me voimme pukeutua iloisiin väreihin ja juhlia sitä, että olemme kaikki vielä täällä. Koska jonain päivänä emme enää ole.  Eletään tässä ja nyt, ei haikailla ja jossitella ja odotella parempia aikoja. Nautitaan jokaisesta hetkestä, läheisistämme ja asioista, jotka tekevät meidät onnellisiksi. Tämän ajatuksen mukaan haluaisin elää jokaisena päivänä.

Rakkaudella Jennileena