Saa surra ääneen: Tarinoita keskenmenoista

Teksti: Karoliina Teerikorpi

Kuvat: Karoliina Teerikorpi

Tämä teksti on julkaistu ensimmäisen kerran joulukuussa 2016 silloisessa blogissani. 

Minun sydämeni on särkynyt monta kertaa. Se on särkynyt ystävien, tuntemattomien, ihastuksien ja elämänkumppaneiden toimesta. Olen ihastunut saamatta vastakaikua, menettänyt ystäviä joita en olisi halunnut menettää, ymmärtänyt vuosien ihmissuhteiden jälkeen tekeväni turhaan työtä pitääkseni kiinni jostain, jota vain toivon olevan, rakastanut turhaan ja hyvästellyt ihmisiä viimeistä kertaa, joista en olisi halunnut päästää irti. 

Sydämeni särkyi jälleen kerran elokuussa 2016, kun menetin pienen vauvani keskenmenolle. Se oli aivan erilainen sydämen särkyminen kuin mikään muu ennen kokemani. Epäusko, joka seurasi sitä kun keskenmenon oireet alkoivat oli järkyttävän kiristävä ja kipeä tunne rinnassani. Minun oli vaikea hengittää ja menin paniikkiin. Näin ei voi käydä minulle, ajattelin. Vauva, joka oli vasta muutaman viikon ollut masussani, oli menehtynyt ja tuntui hetkellisesti siltä, että kaikki unelmani olisivat kuolleet samalla. Ei se tietenkään niin ollut, mutta siltä se tuntui. Tuntui, kun minut olisi hakattu ja jätetty kujalle kuolemaan. Sitä kipua on todella vaikea pukea sanoiksi. 

"Puhuttelimme häntä Ceppona ja silittelin mahaani päivittäin, kerron että Äiti rakastaa ja keksin mantran: Ceppo on vahva ja voimakas. Tällä kertaa hokema ei pitänyt paikkaansa. Olin eilen sairaalassa raskausviikolla 12+5 kolme päivää johtuneen vuodon takia. Sisätutkimuksessa verta lainehti tutkimuspöydälle ja minä vaan itkin. Ultrasta selvisi, että kasvu on jo loppunut pari viikkoa sitten ja Ceppo on jo matkalla ulos. Mitään ei ollut tehtävissä. Pitkään yritetty, pitkään toivottu ja nyt jo niin rakastettu pieni vietiin meiltä. Miten sellainen, jota ei ole vielä edes nähnyt, ei pitänyt sylissä voi tuottaa näin paljon tuskaa." -Tiina

"Keskenmeno paljastui kaksi päivää ennen np-ultraa. Oltiin oltu mieheni kanssa juuri ulkona syömässä ja olin ostanut uuden puhelimen. Tultiin hyvillä mielillä kotiin ja kävin heti vessassa. Paperiin tarttu pienen pieni tilkka verta. Säikähdin verta aivan kamalasti ja käskinkin mieheni soittamaan heti päivystykseen. Kukaan ei sieltä vastannut joten lähdettiin käymään paikan päällä.

Terveyskeskuksen puolella ei ollut ultra laitetta joten saatiin lähete naistentautien päivystykseen, jossa jonotettiin seuraavat kaksi tuntia. Oltiin mieheni kanssa kumpikin hiljaa, aina välillä alkoi kamalasti itkettämään. Välillä kävin vessassa tarkistamassa tilanteen veren suhteen. Lopuksi päästiin lääkärille ja samantien ultrattavaksi. Pikkuinen ilmestyi ruudulle samantien aivan ihmisen näköisenä, oli kasvanut valtavasti siitä pikkuisesta toukasta. Kädet oli suloisesti naaman edessä. Kauan lääkäri yritti sykettä löytää, mutta ei sitä esiin saatu. Tiesin jo ennenkun lääkäri asian ääneen sanoi ettei se elävä enään ollut." -Noora

Hakeuduin lääkäriin mutta tiesin jo. Tiesin, etten ole enää raskaana. Työterveyslääkäri oli kylmä mies, joka oli enemmän huolissaan flunssastani kuin itkemästäni vauvasta. Hän kuitenkin antoi lähetteen naistentautien polille, ja sinne sainkin ajan 5 yön päähän.  Ajan saaminen oli sekin anelun tulosta, sillä yleensä keskenmenoepäilyksissä kuulemma otetaan hoitoon vasta kun huolestuttavia oireita ilmenee. Huolestuttava oire ei ilmeisesti ole runsas verenvuoto ja alkuraskaana oleva nainen, ei ongelmien ilmetessä olekaan terveydenhuollon silmissä raskaana. Siltä se ainakin tuntuu. Viiden loputtomalta tuntuneen pitkän yön jälkeen ajoin sairaalalle ja ystäväni, joka oli tarjoutunut tulemaan mukaani kun poikaystäväni vahti poikaani kotona, odotteli minua jo siellä. Purskahtelin itkuun ja ystäväni lohdutti ja kuunteli. Välillä puhuttiin muista jutuista ja nauroin. Tiesin, että olin menettänyt vauvani, odotin vain saavani lääkkeet jotta saadaan hänet pian ulos, että saan mennä eteenpäin. Minut ultrasi tuima naislääkäri, joka pian todisti epäilykseni todeksi ja sanoi sikiön menehtyneen noin viikkon sitten, pari päivää ennen verenvuodon alkua. Hän kysyi haluanko nähdä ruudulle, en halunnut. Juteltiin hetki, mutta halusin vain kotiin tyhjennyslääkkeiden kanssa ja lopulta sitten pääsinkin. Minulla oli kamala kiire koska en halunnut kantaa kuollutta lastani sisälläni hetkeäkään enää. Halusin aloittaa alusta. Halusin puhtaan pöydän.

"Aamulla kun heräilin mies oli jo lähtenyt töihin.Nousin ylös ja sitten tuli taas se tunne, että jotain on tulossa. Juoksin vessaan joka on makuuhuoneemme vieressä. Verta ja hyytymiä kirjaimellisesti syöksyi pitkin lattiaa 

 Paniikki, itku, äkkiä soitto miehelle. Hän lähti heti tulemaan kotiin. En siinä paniikissani tajunnut oikein tehdä mitään. Mies tuli ja alkoi siivoamaan vessan lattiaa.Kävin siuhkussa ja lähdimme kohti sairaalaa. Nyt vuotoa ei ollut. Sairaalan parkkipaikalla tunsin ekan kerran tutun vihlaisun selassäni. Sanoin miehelle,että taitaa supistaa. Mies sai sanotuksi "voi paska".Hän jätti minut päivystyksen ovelle ja menin painamaan kelloa. Ovet ei ollu vielä tuohon aikaan aamusta auki. Jäin odottelemaan luukulle ,että joku tulisi. Sihteeri tuli ja jaakasi ja jookasi siinä,että kyllä täällä varmaan ultra tehdään jossain vaiheessa. Mies yritti hoputtaa virkailijaa. Siinä vaiheessa tuli taas tunne että joku pyrkii ulos. Vessa oli selkäni takana, enkä ehtinyt sinne asti.Vedet purskahtivat ulos. Minä itkin, siinä vaiheessa sitä jo tajusi,että ei hyvältä näytä. Verta oli joka puolella. Pääsin vessaan,mies tuli perässä ja auttoi housujani alas. Siinä samassa rytäkässä meidän pieni vauva tipahti kädelleni 

  Minä huusin, mies huusi, se huusi niin lujaa,että se on jäänyt myös kirkkaana mieleeni. Me ei voida olla tässä nyt-ajattelin. Eilen kaikki oli vielä hyvin ja nyt tuo pieni oli siinä, mun kädellä. Aika katosi, huimasi. Olin siinä ja en ollut siinä. Hoitaja siivosi paikkoja takanani ja otti osaa. Minut "kursittiin "vaatteisiin ja talutettiin viereiseen huoneeseen. Siinä me oltiin kolmestaan. Piti erikseen pyytää,että saisin lastani pitää ja olla. Mies yritti hoitaa puhelimella työpaikalle jonkun ja lapsille hoitajan, isoin tyttömme jäi lähtiessämme vahtiin. Henkilökuntaa tuli, otettiin verikokeita. Se hoitaja joka otti verikokeen, tuumasi minulle: Ei sitä nyt enää kannata itkeä. Kaikki pahat ja rumat sanat piirtyivät muistiin ikuisiksi ajoiksi. Kuinka joku voi sanoa noin! Pidimme vauvaa vuorotellen, hän oli niin täydellinen, vaikka pieni olikin.10 sormea,10 varvasta. Näytti jopa ihan meidän nuorimmaiseltamme. Pidimme häntä vuorotellen ja lopulta pääsimme ultraan. Ylilääkärinainen vastaanotti meidät. Ei pahoitellut tilannetta, ei ottanut osaa. Ultrasi ja totesi,että raskausmateriaalia on vielä runsaasti,kaavintaan seuraavaksi." - 7 x äiti

"Tuli perjantai ja se päivä kun minulla oli ensimmäinen ultra. Olin viikoilla 12+6 melkein 13 viikolla joten periaatteessa pahin riskiaika oli mennyt ohi! Menimme sairaalaan, kerroin ennen ultraamista että vähän pelkään pahinta kun kivut olivat vain pahentunut.

Lääkäri sanoi että katsotaan tilannetta.

Sydämeni pysähtyi kuin näin ruudusta meidän pienokaisen. Ihmisen näköisen jo. Hieman outoa kun sikiö ei liikkunut... Ehkä hän nukkui? Lääkäri tokasi heti että sikiö ei vastannut viikkoja... Tiesin kuitenkin että pakkohan se oli vastata kun tarkkaan olin laskenut viikot kun kuitenkin lasta yritettiin. Tuli selville että sikiö oli lopettanut kehityksen jo vähän ennen 12 viikolla. Eikä sikiö enään "elänyt". Kun lääkäri kertoi uutiset en saanut henkeä. Aloin itkemään hysteerisesti enkä tajunnut että miksi meille?!" -M

"Sain keskenmenon tämän vuoden huhtikuussa. Olin viikoilla18 menossa kun aamulla klo 05.30 tuntui että vettä meni sängylle (aikaisemmin oli ollut pari päivää rusehtavaa vuotoa ja neuvolassa käskivät seurailla.) No siitä sängyltä noustessani menin vessaan ja kun pyyhin tuli kirkasta verta. Säikähdin jo silloin. Nousin ylös ja tuntui jotenkin oudolta. Huomasin, että pikkuiseni roikkui ja tipahtikin lattialle. Huusin miehelleni, että taisin saada keskenmenon soita 112 ja sen jälkeen alkoi sairaalloinen verenvuoto. Verta ja hyytymiä tuli niin paljon, että luulin että vuodan kuiviin. Odotin makuuasennossa vessassa, että lapset ei näe. Sitten ambulanssi tuli ja mentiin. Olo oli tosi huono ja vuosin vielä verta älyttömästi ambulanssissakin. He ottivat mukaan pikkuisenkin tutkittavaksi. Olin niin sokissa että tajusin vasta sairaalassa istukan painelun ja muun hoivan jälkeen että olin menettänyt pienokaiseni, se suru ja se tunne oli mitä kamalinta, oli niin tyhjä olo. En tarvinnut kaavintaa ja pääsin samana päivänä pois. Paranin ihmeen äkkiä - siis kehoni, mutta suru on osa elämääni joka ikinen päivä, vain pienen ultrakuva on muistona kirjahyllyssä. Syykin keskenmenoon selvisi istukan tulehdukseksi. Pelko on osana tätä uutta raskauttani joka päivä. Pienen enkelilapseni hautajaiset olivat todella kauniit mutta haikeat, tuntui niin väärältä, että minun pieni joutuu syvälle monttuun, se on niin väärin..Tunteet kokemuksen jälkeen nousivat pintaan esimerkiksi muita raskaana olevia nähdessä. Tuli todella vihainen tunne,että miksi tämä kävi minulle eikä hänelle, samoin juoppoja ja huume äitejä vihasin.  Aina heräsi kysymys, että miksi heille suodaan vauva ja lastansa rakastavilta äideiltä viedään pois? Myös tuttava piirissäni saatiin vauvoja ja se ei tuntunut kivalta. Esimerkiksi anoppini sanoi vähän aikaa sitten, että kun me ilmoitettiin pikkuisen poismenosta nii samalla oli tullut kuva kännyyn hänen tytöltään, että heille tulee vauva. Aika jännä sattuma sekin mutta tässä porskutetaan eteenpäin kaikesta huolimatta. Paras tuki on ollut oma mies ja omat lapset ja saamani vertaistuki aivan mahtavaa." -Nimetön

Keskenmeno on vaiettu aihe. Raskaana olevat eivät halua kuulla siitä, sillä se on pelottava ajatus jota ei tietenkään soisi omalle kohdalleen koskaan. Muita ei joko kiinnosta tai he eivät osaa suhtautua siihen, sillä sitä ei ole koskaan koettu. Tämä on tietenkin tökeröä yleistystä, kyllä joitain kiinnostaa ja kyllä jotkut raskaana olevatkin voivat siitä puhua, mutta en liiottele kun sanon, että raskauden mentyä kesken, ihminen jää usein hetkeksi ihan yksin. Hoitohenkilökunta on usein kylmää ja keskenmenon hoidolle ei juurikaan ole resursseja. Sen huomaa kyllä ja se satuttaa. Ystävät ja kaverit ovat toki tukena, mutta ihmisellä on vain rajallinen määrä sanottavaa asiasta josta ei tiedä mitään, siksi usein halit ja läsnäoleminen onkin parempaa kuin väkinäiset sanat. Puoliso suree mukana mutta hänkään ei koe menetystä samalla tavalla kuin itse, hän ei kantanut vauvaa sisällään ja hän osaa nopeammin olla optimistinen sen suhteen, että uusi raskaus alkaa kyllä. Kyllä se varmasti monella alkaakin, mutta enää ikinä ei tunnu varmalta se, että sen vauvan saisi pitää. Keskenmenon osuttua omalle kohdalleen, kaikesta tulee epävarmaa. Saanko minä sittenkään vauvaa? 

Keskenmenon tuomaa tuskaa on myös vaikea kuvailla. Kun ei tiedä miltä se tuntuu, voisi kuvitella tuskan olevan kytköksissä raskauden pituuteen. Varhainen keskenmeno sattuu vähän ja myöhäinen paljon. Se ei kuitenkaan ole täysin totta. Kaikki keskenmenot sattuvat paljon, ihan sydäntärepivän paljon. En toki kiistä sitä, etteikö olisi aivan eri tunne menettää vauva viikolla 6+4 kun 26+4 mutta sitä väitän, että kipu on aina suunnaton. 

Kun raskaus alkaa, matka äitiyteen alkaa. Oli se ensimmäinen, tai viides matka, se on aina ainutlaatuista, sillä jokainen raskaus on erilainen ja jokainen lapsi perheessä, muuttaa perhetilannetta. Ensin ei ole äiti, sitten on yhden, kahden ja kolmen lapsen äiti, ja niin edelleen. Herää toiveita, mielikuvia ja herää usko siitä millaista tulevaisuus tulee olemaan uuden ihanan tulokkaan kanssa. Kun vauva muuttaa kohtuun, hän muuttaa myös sydämeen. Siellä hän asuu ja kasvaa, samalla kun kerää voimiaan masussa. Äiti tuntee lapsensa jo ennen kuin on koskaan edes tavattu. Ja kun vauva sitten kuoleekin, se on kuin joku potkaisi mahaan jollain terävällä. Oli viikot mitkä hyvänsä, vauva ei ole alkio, eikä sikiö eikä kasa pieniä soluja verimöykyn sisällä. Vanhemmalle se on lapsi, eikä se varmasti lohduta ketään kun sanotaan, että eihän se vielä ollut edes ihminen. Biologisesti se ei ehkä ollut vielä ihminen, varhaisessa keskenmenossa se ei ehkä ollut edes sikiö, mutta se oli niin paljon enemmän kuin kasa soluja. Hetken aikaa se pieni olento oli koko tulevaisuus. 

"Kotona ensimmäiset viikot olivat todella vaikeita. Itkin ja hädintuskin pääsin sängystä ylös. Pakko oli nousta ja hoitaa päivän rutiinit lasten kanssa. Minulle tuli tarve puhua ja kerrata tapahtunutta.S e auttoi aina hetken. Jossain vaiheessa miehestäkin huomasi,että nyt jo riittäisi. Se oli turhauttavaa. Toivuimme ihan eri tahtiin. Muutamia päiviä tapahtuneesta soitin sairaalapastorille ja kysyin mihin vauvamme joutuu ja olisiko häntä mahdollista haudata itse. Minua alkoi kamalasti ahdistaa sairaalan yhteistuhkaus menehtyneille sikiöille. Pastori oli järkyttynyt ettei meille ollut sairaalassa kerrottu vaihtoehdoista ja että todellakin olisi mahdollista haudata itse.Hän alkoi selvittämään asiaa ja saimme hautaukseen mahdollisuuden jos näin halusimme. Meidän vauva haudattiin 11.4.2014 

 Laskimme hänet yhdessä hautaan isäni tekemässä pienen pienessä arkussa. Saimme laittaa hänet arkkuun kappelilla.Oli suuri osa minun surutyötäni, että saimme hänet haudata. Tilasimme sydämenmuotoisen hautakiven 

 Surutyöni jatkui. Tuo oli vaikeaa aikaa.Sanoisin,että puoli vuotta oli se pahin aika. Suuri apu oli km ryhmät täällä facessa, runot netissä, laulut ja tuolta ajalta jälkeenpäin kirjoittamani päiväkirja. Muutama hyvä tuttu, joille oli myös käynyt näin. Olimme mieheni kanssa heti sitä mieltä että yritämme uudelleen.Ja aloinkin odottaa syksyllä uudestaan.Voi luoja mitä pelkoa tuo 40 viikkoa oli. Nyt meillä on täällä 1,5v poika 

 Enää en uskalla raskautta yrittää, niin kamalan pelon ja haavan keskenmeno jätti. Onneksi meillä on kuusi ihanaa täällä ja yksi enkelinä 

 Vauva muuten osoittautui testien mukaan tytöksi.Hän oli täysin terve,mikä oli musertavaa kuulla.Olin "luottanut'' siihen että testeissä löytyisi joku syy miksi näin kävi mutta raskaudessa ei ollut vikaa eikä tytössä. Se hematooma koitui kohtaloksi. Vuoti niin lujaa,että veti istukan ja vauvan mukanaan ." 7 x äiti

Keskenmenon saaneista usein tuntuu siltä, että olisi jotenkin sopivampaa surra hiljaa omassa rauhassaan kuin puhua asiasta ääneen. Keskenmeno on tabu, enkä minä keksi syytä miksi sen pitäisi olla. Siksi, ettei muut tunne oloaan kiusaantuneeksi? Siksi, koska muut eivät varmaankaan osaa sanoa mitään asiaan? Siksi, että vauva ei oikeastaan ollut vielä vauva koska ei koskaan syntynyt tänne? Siksi, että se on epäonnistumista? Keskenmeno on suuri menetys ja se menetys tulee purkaa jotenkin. Joku löytää avun puhumisesta ja toinen hiljaisuudesta mutta se on melko varmaa, että asia tulisi jotenkin käsitellä. Suru ei ehkä koskaan kokonaan hellitä, mutta tuska ja itsesyytökset hellittää, kun ne käsittelee pois. Jos haluat puhua, puhu. Jos haluat huutaa, huuda. Keskenmenosta saa puhua ääneen ja hetkellisesti, se saa tuntua maailmanlopulta. Se nimittäin todella sattuu. 

Kaikki tekstissä käytetyt tarinat ovat oikeita kertomuksia keskenmenoista ja ne on julkaistu kertojien luvalla.