Metsästyskaipuu

Teksti: Milla

Kuvat: Milla

Viikonloppuaamuna herätyskello soi ennen auringonnousua. Vähän turhaankin, koska tytär on höpöttänyt pinnasängyssään jo hyvän aikaa ja olemme kaikki hereillä. Hän on aamuihminen enkä tiedä keneltä hän se on perinyt. Mieheni nousee ylös, kerrospukeutuu lämpimästi, täyttää termospullon, pakkaa tavaransa ja vetää oranssin metsästyspuvun ylleen. Jos olisin hyvä vaimo niin tekisin hänelle eväät, mutta olen väsynyt ja hitusen katkera siitä etten pääse tänä syksynä mukaan.

Kolmas metsästyskauteni jää väliin tietysti maailman parhaimman syyn takia, eli lapsen. Sillä, ettei perseeni mahdu raskauden jälkeen metsästyshousuihini ei ole mitään tekemistä asian kanssa. En ole myöskään ehtinyt ampumaradalle harjoittelemaan kuin kerran tämän vuoden aikana. Jään kotiin katsomaan Yle Areenasta Eränkävijöitä pahimpaan metsästyskaipuuseen ja välillä kuuntelen radiopuhelimesta jahdin edistymistä jos tulevat kantaman päähän.

Miehelleni metsästys on ollut rakas harrastus jo melkein parikymmentä vuotta. Hän otti minut mukaan hirvijahtiin 2016 kun olin tuore kustavilainen, suoritin metsästäjätutkinnon ja seuraavana vuonna hankimmekin jo minulle oman kiväärin. Ampuminen itsessään on mielenkiintoinen harrastus ja sitä tuli harjoiteltua todella paljon ensimmäisenä vuonna.

Mikä siinä metsästyksessä sitten niin kiehtoo?

Milloin muuten olisin aamuhämärässä jalkeilla ja ulkona? (Kuten sanoin, aamuvirkku lapseni on omituisuus tässä perheessä). Aamun valo on ehdottomasti kaunein vuorokaudessa, enkä muuten koskaan lähtisi ulos luontoon siitä nauttimaan. Olen myös nähnyt paljon metsäneläimiä todella läheltä kun passissa malttaa seistä tarpeeksi kauan hiljaa paikallaan ja se on joka kerta yhtä hienoa.

Opin myös paikallisia alueita ihan uudella tavalla. Hirvenmetsästys meidän seurassa suoritetaan miesajona, eli ajomiehet kulkevat metsässä ketjussa ja riista pyritään ohjaamaan passimiehiä kohti. Tällainen suuntavaistoton elämäntapaeksyjä saa metsässä rämpiessä hyvää harjoitusta. Ja onhan se ihan mieletöntä hyötyliikuntaa!

Joku joskus sanoi olevan todella epäreilu keino pelästyttää hirvet liikkelle "umpikujaan" ja sitten ampua ne pinoon pellon laidalle. Monilla tuntuu olevan tämä käsitys järjettömästä joukkoteurastuksesta, mutta oman kokemuksen perusteella voin kertoa miten usein ajetaan tyhjää metsäaluetta, eläimet karkaavat ajoketjun läpi tai kiertävät passipaikat. Ei voi myöskään ikinä tietää mitä sieltä metsästä tulee ulos. Meillä on kuitenkin aika tarkat säännöt siitä mitä ammutaan ja kuinka paljon, jotta riistanhoito olisi kestävää.

Jännitys onkin yksi syy lisää miksi metsästyksestä pidän. Jaksan seistä todella kauan hiljaa passipaikalla ja tarkkailla ympäristöäni. Kuuntelen radiopuhelimesta ajoketjun etenemistä tai mäyräkoirien haukkua peurajahdissa. Silloin ei tule ajateltua täyttä pyykkikoria tai eilistä Huutokauppakeisarin jaksoa. Tämä on harrastus muiden joukossa ja loistava irtautuminen arjesta.

Riistalihat pakastimessa on tietysti bonus. Saalis ei ole missään nimessä tärkein asia metsästyksessä, mutta en väitä etteikö itse kaadetun peuran sisäfile maistu mielettömän hyvältä omalla puuhellalla paistettuna. Suurin osa meidän perheen syömästä lihasta tulee edelleen kaupan hyllyltä, mutta ajatuksena olisi vähentää sen osuutta. Aliisa sai ensimmäisenä lihasoseena hirveä ja seuraavaksi maistelemme paikallista lohta. Tämä on ajatuksena ihana ja itse säästyn Piltti-purkkien raahamiselta kotiin ja kierrätykseen.

Lisäksi on tietysti ne kaikkia hyödyttävät seikat eli hirvieläinkantoja säätelemällä vähennetään kolareita, maa- ja metsätalouden vahinkoja ja hillitään punkkien määrää ja levinneisyyttä.

Taidan mennä tekemään kahvakuulakyykkyjä jos vaikka mahtuisi vielä tällä kaudella housuihin ja pääsisi edes kerran viettämään puhumatonta parisuhdeaikaa.