Mä luotan et jos tää sade ei lopu tänään, se loppuu huomen

Teksti: Katja
Kuvat: Katja


Vuonna 2014 elämässäni oli asiat omasta mielestäni ihan hyvin. Kesällä minusta tuli rouva, syksyllä lopetin työt ja lähdin opiskelemaan mieleistä alaa, eli elämä rullasi eteenpäin, vatsaoireista huolimatta. Opiskelin etänä, eli aloitin heti työharjoittelun. Menin eräs aamu työharjoitteluun, kunnes siellä olo muuttui todella oudoksi. Ajatus ei kulkenut, katsetta ei saanut tarkennettua kunnolla, henkeä ahdisti ja olo oli todella kummallinen. Tunnistin sen hyvin pian ahdistukseksi ja näin jälkikäteen ajateltuna ymmärrän että se oli paniikkikohtaus, ensimmäinen niistä kymmenistä, ellei jopa sadoista. Muistan soittaneeni itkien äidille että mun on pakko lopettaa harjoittelu, ettei tästä tule nyt yhtään mitään kun olo on niin kauhea. Menin juttelemaan minusta vastuussa olleelle ohjaajalle asiasta ja kerroin että minun on pakko saada kasata itseni ja omat ajatukseni. Sovittiin että pidän taukoa noin kuukauden ja soittaisin hänelle kun pystyisin taas jatkamaan harjoittelua, en koskaan soittanut.

Ajattelin alussa että reagoin opiskeluun stressillä, olinhan pitkästä aikaa taas koulun penkillä. Ahdistus ei kuitenkaan helpottanut kotona lepäämällä, päinvastoin. Univaikeudet astuivat heti kehiin ja se pahensi ahdistusta melkoisesti, kun mieli tai keho ei saanut missään vaiheessa lepoa. Ahdistukseni oli semmoista kokonaisvaltaista vellovaa vaikeaa oloa, jota oli todella hankalaa kuvailla. Parhaiten sitä kuvasi se että teki mieli repiä nahkat irti, ihan vaan koska olo oli niin vaikea. Paniikkikohtauksista tuli osa arkipäivää.  Kohtauksia tuli ihan arkisissa tilanteissa, ruokaa laittaessa, telkkaria katsoessa, nukkumaan mennessä, enkä keksinyt yhtään mikä ne aiheuttaa. Kohtaukseni alkoivat aina levottomalla ololla, oli pakko heilutella jalkaa, näprätä hiuksia, naputtaa sormia yhteen tai jotain muuta mihin sai keskittyä. Nämä olivat aina ensimmäiset merkit kohtauksen alkamisesta, jonka jälkeen mieleen tuli ajatus että kohta taas mennään.  Se tunne on aivan kamala kun kehossa alkaa tapahtua reaktioita, jotka johtavat paniikkikohtaukseen ja itse on vaan mentävä mukana. Monta kertaa yritin rauhoittaa tilanteen esimerkiksi keskittymällä telkkariin, musiikkiin, hengittämiseen ja koitin siirtää ajatukset muualle. Kehon reaktiot olivat kuitenkin niin voimakkaita että niitä vastaan taisteleminen oli turhaa.

Viikot menivät todella sumussa ohi, väsymys oli kamalaa, enkä edes muista kunnolla kuinka hain tilanteeseen apua. Muistan hakeneeni yksityiseltä lääkäriltä sairaslomatodistuksen kouluun ja sen että kävin terveyskeskuksessa psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa, jotta saisin lähetteen eteenpäin psykiatrille. Muistan istuneeni psykiatrisen sairaanhoitajan huoneessa, muistan että huone oli kellertävä ja penkit puiset, mutta minulla ei ole mitään hajua kuka istui pöydän toisella puolella. Kävin siellä vähintään kolme kertaa, enkä silti muista ihmistä pöydän takana. Ihmistä, kuka on antanut lausunnot minusta eteenpäin psykiatrille.

Psykiatrin luona käytyäni kävi heti selväksi että tilanteessani tarvitaan tukea lääkkeistä, kohtaukset oli saatava loppumaan. Kohtauslääkkeen lisäksi minulle kokeiltiin kuukausien saatossa neljää erilaista lääkettä ennenkun löydettiin se juuri minulle sopiva, eikä sen jälkeen tullut yhtään paniikkikohtausta! Se tuntui aivan lottovoitolta. Olin alussa hieman skeptinen lääkkeiden suhteen ja olisinkin mielummin ollut ilman, mutta siinä vaiheessa kun kaikki voimat menee siihen että koitat selvitä paniikkikohtauksesta toiseen, alkaa lääkkeet kuulostaa ihan hyvältä vaihtoehdolta. Sain myös keskusteluapua, josta en valitettavasti kokenut saavani paljoakaan hyötyä. Uskon edelleen että keskusteluapu on monen kohdalla se paras ja toimivin vaihtoehto, kohdallani näin ei valitettavasti ollut. Syynä on luultavasti se että terapeuttini vaihtuivat todella usein ja osa heistä vähätteli ahdistustani, koska en ulkoapäin näyttänyt ahdistuneelta. Kuulin tästä useita kertoja, sekä se lukee jokaisessa lääkärin kirjoittamassa B-lausunnossakin. Syy tähän on todella yksinkertainen, tahdoin pitää itseni kasassa. Olin aivan varma että jos päästän itseni romahtamaan, tilanteeni vain huononisi.

Tätä tekstiä kirjottaessani tuntui että en kirjoita ollenkaan omasta elämästäni. Se on tavallaan aika hassua, koska olen tälläkin hetkellä ahdistunut, mutta vain niin eri tavalla. Tästäkin huomaa sen kuinka erilaista ahditus voikaan olla, jopa saman ihmisen kohdalla. Kuten yläpuolella jo kuvailin oli ahistukseni tuolloin vellovaa, tunnetta että on vaikea olla, repivää, ja todella voimakasta kellon ympäri. Nyt se on enemmän  katastrofiajattelua, "mitä jos"- hetkiä, pakokauhua ja paniikkia, joka on täysin sidoksissa vatsaoireisiini, jotka ovat nyt huomattavasti voimakkaammat kuin tuolloin. Ihmismieli on ihmeellinen, se osaa arkistoida tällaiset huonot elämänjaksot ja tilanteet jonnekkin tosi syvälle mielen perukoille tai unohtaa niistä osia jopa kokonaan. Jonain päivänä, huomaan tämänkin hetken ahdistukseni löytyvän mieleni perukoilta, pölyisistä arkistoista. Sieltä ne ei pääse hallitsemaan elämääni eikä tunteitani. Ne on siellä vaan säilössä.

"Tulit elämääni salakavalasti, lupaa kysymättä.

Olin helppo saalis, valmiiksi surun ja huolten haurastama.

Teit öistäni unettomia, päivistäni painajaisia.

Aluksi taistelin vastaan puhumalla, kirjoittamalla.

Lopuksi otin käytööni kemialliset aseet.

Säikähdit, pakenit.

Tiukan paikan tullen ilmestyt vieläkin eteeni.

Välillä joudun antamaan periksi, mutta enää en jää koukkuun.

Elämäni on paljon helpompaa ilman sinua."

-Äitini