Kun äiti on vähän väsynyt

Teksti: Jennileena
Kuva: Jennileena


Ihminen on usein liian ankara itselleen, enkä ole tässä lainkaan poikkeus. Olin itseäni kohtaan vaativa ennen raskautta ja lapsen saamistakin, mutta lapsen syntymän jälkeen huomaan välillä vaatineeni itseltäni kohtuuttomia ja pyrkineeni mahdottomaan täydellisyyteen. Elin jonkinlaisessa harhaluulossa, että kun lapsi syntyy, minun pitää pystyä kaikkeen. Minulla oli suunnitelmia, joita aioin orjallisesti noudattaa, jotta olisin parhain mahdollinen äiti, puoliso, ystävä, työntekijä, opiskelija, suorittaja ja mitä näitä nyt onkaan. Tiesin äidinvaistojeni ottavan sitten vallan, ja tietäisin mitä milloinkin tehdä, olihan kyseessä kuitenkin oma lapsi, se tuttu, joka mahassa minua töni. Ajattelin lapseni nukkuvan kolmituntiset päiväunensa vaunuissa ulkona ja yönsä levollisesti omassa pinnasängyssään. Tietysti sillä välin, kun minä ja mieheni illalla rauhoitumme yhdessä sohvalla lempisarjamme äärellä yhdessä iltapalaa syöden ja käperrymme sitten yhtäaikaa yöunille. Emme unohtaisi hoitaa parisuhdettamme, emmekä hukkaa itseämme kaiken vauva-arjen keskellä.

Nauttisin vauvan hoidosta ja pärjäisin hienosti päivät kotona, miehen ollessa töissä. Vauvan nukkuessa lukisin kirjoja, katsoisin lempisarjojani, maalaisin ja kerran viikossa kävisin kuntosalilla. Laittaisin ruuan miehen kotiin tullessa. Kun lapsi alkaa syömään kiinteitä, hän sormiruokailisi itse. Tekisin hänelle itse soseita, höyryttäisin parsakaalia ja tekisin kanapötköjä, puurorieskoja ja smoothieita, joita koko perhe voisi sitten syödä. Olisin väsynyt, koska vauva tietenkin valvottaisi, mutta raikas ulkoilma, salilla käynti ja kahvi pitäisivät minut järjissäni. Kävisimme lapsen kanssa vauva-uinnissa, jumpassa ja muskarissa. Kävisin vauvan ja hänen isovanhempiensa kanssa ostoksilla vauvan nukkuessa vaunuissa, äitikavereiden kanssa kahviloissa ja lainaisin kirjastosta kirjoja ajanvietteeksi. Kirjoittelisin opinnäytetyöni valmiiksi, valmistuisin joulukuussa muiden ryhmäläisteni kanssa samaan aikaan ja palaisin hoitovapaalta työelämään suoraan priimat estenomin paperit kouraan saatuna. Ja olisin itsestäni ylpeä, kun hoidin kodin, koulun, perheen ja parisuhteenkin samalla. Kuinka saatanan väärässä sitä olinkaan. 

Sairastuin jo raskausaikana raskauden aikaiseen masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Kun lapsi sitten huhtikuisena yönä parin vuorokauden pusertamisen jälkeen vihdoin syntyi, olin rakastunut häneen. Tosin en tiennyt kuka hän oli, minkälainen hän oli, mitä hän tahtoi, enkä todellakaan osannut käsitellä häntä. Olotila oli kuin katujyrällä pari kertaa yli ajettu ja perään räjäytetty vielä dynamiitti poikittain värkkiin. Nukkua ei ehtinyt, mutta ajattelin, että sitten kotona kun on parempi olo. Pientä lastamme vaivasi kuitenkin pyhän paholaisen riivaama koliikki ja refluksivaivat. Vauvahan ei nukkunut muuten kuin sylissä, ei hän tosin kyllä valveillakaan viihtynyt kuin sylissä. Kannoimme häntä ympäri vuorokauden, vaunut ja pinnasänky olivat ehdoton ei, samoin kun kaikki hienot sitterit ja keinut ja vauvaa varten hankitut vempeleet. Aika pysähtyi yhtäkkiä ja juuri nyt, kun minun piti elää elämäni onnellisinta aikaa, huomasin olevani syvällä umpitunnelissa. Tunsin hukanneeni itseni, vartaloni oli jonkun vieraan, olisin ainoastaan halunnut vain nukkua, mutta sen sijaan kaikki voimani piti käyttää alati itkevän pienen lapsemme hoitoon. Koti näytti samalta kuin alapää tuntui, kuin pommituksen jäljiltä. Kaikki sanoivat, että pikkuvauvat itkevät ja kyllä se omakin olo siitä helpottaa, kun pahin hormonimyrsky menee ohi. Minun oli pakko myöntää jossain vaiheessa, etten pärjäisi yksin. Pyysin apua vanhemmilta, pyysin apua neuvolasta, ystäviltäni, puolisoltani. Aika oli edelleen pysähtynyt. Tätäkö se elämä nyt sitten olikin. Olin huono äiti. Miksi lapseni vain itki, miksi en saanut häntä nukkumaan. Miksi en tiedä mikä häntä vaivaa? Olin ruokkinut, pessyt, vaihtanut kuiviin, yrittänyt nukuttaa ja hyssyttänyt, kantanut vuorokauden läpeensä. Syynä täytyi olla se, etten vain osannut hoitaa häntä.

Itseään oli helpoin syyttää kun ei muutakaan keksinyt. Kaikki oli romahtanut, kun tajusin, ettei minulla ollut enää mikään hallinnassa. Perfektionisti minussa piinasi minua päivin ja öin, miksi olet niin huono, etkä saa siivottua, laitettua ruokaa tai rauhoitettua lastasi. Miksi ne hormonit eivät muka rauhoitu, voisitko nyt vain lopettaa sen vollottamisen ja ryhdistäytyä? Podin huonoa omaatuntoa, joka kerta, kun ajoin vanhemmilleni, jotta he olisivat hetken lapsen, että saisin hetken omaa aikaa. Koska enhän minä saisi haluta omaa aikaa. Tämähän on elämäni onnellisinta aikaa. Miksi muut äidit jaksoivat käydä jumpissa ja muskareissa, miksi itseäni pelotti lähteä edes ruokakauppaan lapsen kanssa. Siellä ollessa saattaisi tapahtua se pahin pelkoni, lapseni itkisi, hätääntyisi, pelkäisi, enkä osaisi häntä rauhoittaa. Silloin muutkin näkisivät sen, mitä yritin niin kovasti piilottaa, että minähän olin huono äiti. Äiti, joka ei osannut nauttia pikkuvauva-ajasta. Äiti, joka oli unohtanut laittaa rintsikat ja pestä hampaat. Äiti, joka oli täysin riittämätön elämän kaikilla osa-alueilla. Äiti, jonka vauva vain itki, eikä se huono äiti tiennyt miksi.

En muista missä vaiheessa se lapsen itku sitten loppui, keskityin niin kovasti pelkäämään itkun alkua, etten huomannut edes sen loppumista. Oma itkuni loppui elokuun viimeisenä viikonloppuna, kun aloitin mielialalääkityksen, jonka aloittamista olin päättänyt lykätä viimeiseen hetkeen asti, koska minun oli pärjättävä ja selvittävä tästä itse. Kilpirauhasarvoni olivat rysähtäneet kertaheitolla myös täysin vinksalleen, ensin puoli vuotta kestänyt liikatoiminta ja sitten perään täydellisellä voltilla reippaasti vajaatoiminnan puolelle. Kun lääkitys alkoi tehota, aloin heräämään pikkuhiljaa syvästä pelonsekaisesta transsistani. Tajusin yhtäkkiä, että minä pärjään. Tajusin, että lapsi oli jo 5 kuukautta ja olimme edelleen hengissä. Kaikki. Ja hän oli ihana. Olen pikkuhiljaa alkanut hyväksyä sen, että tein kaikkeni ja enemmänkin ja se riittää. Lapseni ei ole sormiruokaillut 6 kertaa päivässä, hän on syönyt kaupan soseita. Mutta olemme myös kokeilleet sormiruokailua. Poden edelleen huonoa omaa tuntoa, ettei mikään raskauden aikaisista suunnitelmistani toteutunut. Kaiken riittämättömyyden tunnun keskellä huomaan kuitenkin, että vuoden pimeimpänäkin aikana hymyilen, kun lapseni minulle hymyilee. Suunnittelen, sisustan. Muistelen kuka olinkaan. Pohdiskelen kuka olen nyt. Harjoittelen vitusti olemaan kiroilematta. Koska hyvät äidit eivät kiroile. Olen hyväksynyt sen, ettei tarvitse mennä muskariin tai jumppaan, jos ei siltä tunnu. Lapseni ei tiedä edes, missä hänen nenänsä on, saatika syyllistä minua siitä, etten vienyt häntä nuolemaan marakassia lattialla, jonkun tädin laulellessa. Kumpikaan meistä ei edes taida pitää muskarista. 

On täydellisen rauhoittavaa huomata, että minä olen selvinnyt jo yli puoli vuotta. Ja yhtäkkiä aika ei olekaan pysähtynyt, se suorastaan kiitää eteenpäin. En lue kirjoja, mutta kuuntelen äänikirjoja puhelimesta. Minulla on salikortti, mutta en ole käynyt salilla. Sekin on fine. Suunnittelemme häitä, kaivelemme yhdessä nenää ja haistelemme iljettävän hajuista Pikkukalastajan pataa ja sanomme että "Mmmm onpa hyvää". Välillä muistan ruokkia kissatkin. Ja meillä on ihan kivaa.

Rakkaudella Jennileena