Vauvavuosi plakkarissa

Teksti ja kuvat: Henna

Oli kylmä alkuvuoden aamu vuonna 2017. Seisoin makuuhuoneemme ikkunan edessä ja tuijotin hiljaa kädessäni olevaa raskaustestiä. Siihen oli juuri ilmestynyt kaksi viivaa ja päässäni myllersi miljoona ajatusta. Pieni aavistus minulla oli kyllä ollut mutta silti yllätyin iloisesti. Näppäilin äkkiä viestin miehelleni Whatsappiin, olisi vähän asiaa. Olimme kovasti toivoneet Viiville pikkusisarusta ja näytti siltä, että toive olisi käymässä toteen.

Raskaus oli melko rankka koitos, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kärsin kovista liitoiskivuista aikaisemmassa vaiheessa kuin edellisessä raskaudessa ja muutenkin olo oli jotenkin paljon hankalampi. Oman osansa rankkuuteen teki varmasti se, että minulla oli kotona pieni ihminen jonka perässä sai juosta ja kävin töissä siihen päälle. Päiväkodissa pienten puolella työskentely on hyvinkin fyysistä puuhaa ja pian se kävikin liian raskaaksi ison mahan ja kipujen kanssa. Kokeilin vähän aikaa töitä isojen puolella mutta jäin pian sairaslomalle. Viime metreillä minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta johon söin lääkettä loppuraskauden.

Viisi päivää yli lasketun ajan heräsin aamuyöllä jomottavaan kipuun lantion seudulla. Koska raskausaika oli ollut täynnä kaikenlaisia kipuja, en uhrannut kivuille sen kummempia ajatuksia. Tajusin kipujen olevan supistuksia vasta kun ne muuttuivat säännöllisiksi välillä helpottaen. Muutama tunti myöhemmin pyysin miestä tulemaan töistä kotiin. Siinä vielä talvirenkaat piti vaihtaa ennen kun lähdettiin näytille...

Kuten Viivinkin kohdalla, meidät käännytettiin vielä takasin kotiin odottelemaan. Illan aikana supistukset muuttuivat sen verran kivuliaksi, että oli aika soittaa lapsenvahdit paikalle.

Sairaalassa pääsimme suoraan synnytyssaliin. Emme kuitenkaan kiireen takia vaan KYSillä oli sen verran ruuhkaa, että vain synnytyssalit olivat vapaana. Olo oli odottavainen. Tiesimme, että kohta meitä olisi neljä.

24. lokakuuta 2017 klo 04.32 odotus päättyi. Meille syntyi ihana, terve tyttövauva <3 Painoa hänellä oli puolisen kiloa enemmän kun siskollaan ja pituuttakin oli 2cm enemmän. Ihana vauva, Viivin pikkusisko. 

Tänään tuosta päivästä on kulunut tasan vuosi. Eevistä on kasvanut valloittava, ihana ja suloinen taapero :) Hän rakastaa ruokaa, pussailua, halimista, hassuttelua, Viivin leikkien sotkemista sekä piiloleikkejä. Eeviä kiukuttaa kun ruoka ei ole lautasella sekunnissa, silloin kun väsyttää ja sillon kun pitää laittaa hanskat käteen. Ryhmä Hau-kirjoja luetaan sata kertaa päivässä, ne on ihan ykkössuosikki tällä hetkellä. Kirjat ovatkin meidän lasten kestosuosikkeja, joskus niiden lukeminen onnistuu sulassa sovussa. Kulunut vuosi on näyttänyt meille sen, ettei Eevi jää temperamentissa kakkoseksi siskolleen.

Lapsia, omiakaan, ei tulisi koskaan verrata toisiinsa. On ollut mielenkiintoista seurata kuinka samoista vanhemmista voi tulla kaksi niin erilaista mutta kuitenkin niin samanlaista lasta. Siinä missä Viivi on energinen ikiliikkuja, on Eevi rauhallisempi tutkiskelja. Ruokapöydässä Viiviä saa houkutella syömään tai edes maistamaan. Eilen lounaalla Eevi huusi kun palosireeni tasan niin pitkään, että ruoka oli lautasella nenän edessä. Huuto loppui siihen paikkaan kun ensimmäinen makaroni siirtyi pulleasta nyrkistä suuhun. Joka ruoalla laitan Eeville isomman annoksen kun Viiville. Herättyään Viivi on ollut aina heti valmis leikkeihin ja touhuihin. Eevi tarvitsee enemmän aikaa ja syliä. Viivi on kaikin puolin enemmän isänsä kaltainen, Eevi on tullut luonteeltaan enemmän minuun.

Tytöissä on paljon samaakin. Molemmat ovat äärettömän itsepäisiä ja tulistuvat nopeasti. Kumpikin on lähtenyt aikaisin kävelemään. Molemmista lähtee järjettömän kova ääni. Kummallakin on loistava huumorintaju. Molemmat ovat todistaneet sen, että pieneen kokoon mahtuu suuri persoona. Meidän pienet, maailman rakkaimmat.

Mitäs nyt sitten kun meillä ei ole enää vauvaa? Olo on haikea mutta samalla odottavainen. En ole oikein koskaan osannut harmitella lasten kasvamista vaan olen ollut innossani uusista opituista taidoista. Voiko olla suloisempaa kun pikkusisko joka määrätietoisesti kävellä taapertaa isosiskon perässä huoneesta toiseen? Tietysti kaipaan niitä hetkiä kun oli vauva joka vain nukkui ja söi. Muistelen mennyttä vauvavuotta sydän täynnä rakkautta mutta odotan myös innolla tulevaa kahden taaperon kanssa.

Siispä paljon onnea Eevi-kulta, äitin ja isin pullavauva! Eikun taapero.

- Henna