Minä 2.0

Teksti: Henna
Kuvat: Pixabay


Mietin pitkään otsikkoa tälle tekstille. Kirjoitin Googleen "minä 2.0" ja sain tulokseksi lukuisia sivuja jotka käsittelivät laihduttamista, elämäntaparemontteja, liikuntaa ja treenivinkkejä. Minä haluaisin kuitenkin kertoa henkisestä elämäntaparemontista jonka olen itse käynyt läpi.

Olen aina ollut ujo. Moni sanoisi varmasti myös, että hiljainen. Varsinkin vieraiden seurassa olen ollut vaitonainen sivusta seuraaja ja olen aina pitänyt mielipiteeni itselläni. En tiedä olenko pelännyt mielipide eroista johtuvia keskusteluja, mahdollisia konflikteja vai miksi hyvin usein jätin oman rehellisen mielipiteeni kertomatta ja nyökyttelin vaan.  Voi myös olla, että pelkäsin jollain tapaa oman mielipiteeni perustelemista koska olisin silloin joutunut paljastamaan muitakin omia ajatuksiani sekä sitä, kuka ja mitä minä olen. Ehkä pelkäsin olla oma itseni.

"Voi kun olisin sanonut oman mielipiteeni. En minä oikeasti halua edes tehdä näitä asioita." Tämän tyyppiset ajatukset olivat minulle arkipäivää niin töissä, kotona kun kavereidenkin kanssa. "Joo. Vaikka. Ihan sama." Tein paljon asioita joita en olisi oikeasti halunnut tehdä. Ympärilläni olevat ihmiset tiesivät etten laita vastaan ja pikkuhiljaa aloin tuntea itseni hyväksikäytetyksi. En tietenkään fyysisesti mutta henkisesti. En osannut kieltäytyä ehdotuksista koska pelkäsin ettei minusta tykätä enää sen takia.  Itsetuntoni oli melko olematon. 

Olen sellainen ihminen joka innostuu täysillä uusista jutuista, joskus jopa ärsyttävyyteen asti. Tiedän käyväni ihmisten hermoille mutta en yksinkertaisesti pysty pitämään sitä tunnetta sisälläni kun oikein innostun jostakin. Tämä luonteenpiirre on koitunut varsin ongelmalliseksi ihmissuhteissa, niin ystävyys- kun parisuhteissakin. Mieheni sanookin minun olevan "kaikki mulle just nyt heti" - tyyppinen... En haluaisi myöntää mutta onhan se totta, ainakin osittain. On todella ristiriitaista olla ujo, hiljainen ja varauksellinen mutta kuitenkin samalla mennä pää edellä sata lasissa uusiin asioihin ja ihmissuhteisiin. Näiden asioiden takia olen joutunut pettymään lukemattoman monta kertaa. Jos toinen ihminen ei suhtautunut minuun yhtä suurella innostuksella, koin oloni pettyneeksi ja torjutuksi. Otin torjutuksi tulemisen tunteen todella raskaasti ja aloin välittömästi miettiä, että mikä minussa nyt tällä kertaa on vikana. Vietin lukemattomia öitä itkien ja miettien mitä ihmiset minusta ajattelevat ja olenkohan nyt varmasti tehnyt kaikkeni miellyttääkseni kaikkia. Tulin petetyksi parisuhteessa ja silloinkin pyysin anteeksi sillä täytyihän vian olla minussa. Ajattelin, että minua petettiin sen takia koska en ollut tarpeeksi hyvä tai oikeanlainen.

Luulen, että moni voi samaistua kun sanon naisista tulevan arvostelulle vapaata riistaa siitä hetkestä eteenpäin kun heistä tulee äitejä. Ketään ihmistä ei saisi arvostella eikä tuomita mutta äidit ja äitiys ovat koko yhteiskunnan riepotuksen kohteena. Söipä vauvasi soseita tai sormiruokailisi, teet kuitenkin jonkun mielestä väärin. Puitpa lapsesi merkkivaatteisiin tai markettikamaan niin aina jollakulla on asiasta mielipide ja vinkkejä kuinka voisit toimia paremmin. Kasvatitpa lapsesi kiintymyssuhdevanhemmuuden teorian mukaan tai keskityitpä vaan selviäväsi vauvavuodesta täysjärkisenä,  et voi kuitenkaan miellyttää kaikkia. 

Äitiys on kasvattanut minua ihmisenä todella paljon. Olen vihdoin oppinut ymmärtämään, että minun on valittava kaikista asioista se vaihtoehto joka toimii meidän perheessä parhaiten. Uskallan myös tuoda ne asiat julki ilman, että pelkään jääväni ilman ystäviä. Uskallan olla asioista eri mieltä, tuoda omat mielipiteeni julki ja selviän seurauksista. Kun vihdoin oivalsin kaiken tämän olen vihdoin myös sinut itseni kanssa henkisesti. Olen oppinut  luottamaan ihmisiin ja siihen, että ne tärkeimmät kyllä on ja pysyy siinä vaikka sanoisinkin ääneen sen mitä oikeasti ajattelen. Ymmärrän vihdoin myös sen etten voi pakottaa ketään olemaan ystäväni tai edes pitämään minusta. En enää anna sataa prosenttia niille joilta saan vaan osan takaisin. Olen ymmärtänyt sen ettei se ole minulta pois. Se on heiltä pois. Jos joku tekee minulle oharit tavalla tai toisella, tiedän ettei vika ole minussa. En pode enää turhaan huonoa omatuntoa asioista jotka eivät edes riipu minusta.

Luulen, että myös ikä on tehnyt tehtävänsä. Täytän ensi heinäkussa 30 vuotta enkä jaksa murehtia sitä. Jos ikä opettaa näin isolla kädellä niin otan vuodet avosylin vastaan!