Mikä on sulle kaikkein tärkeintä?
Teksti: Roosa
Kuvat: Roosa
Kävimme esikoiseni kanssa muutama päivä sitten elokuvissa katsomassa uusimman Nalle Puhin, laatuaikaa siis parhaimmillaan kun äiti vollotti joka kohdassa ja napero sai vetää vatsan täyteen popcornia.
Oon ollut pienestä pitäen kunnon Disney-fani, omistetaan edelleen melkein jokainen Disneyn klassikko ja sieltä on lapsillekin löytyneet omat suosikkinsa. Parasta näissä elokuvissa on se, että jokaisessa on jonkunlainen opetus ja sanoma.
Nalle Puh on meidän yhteinen suosikki, me ollaan uudestaan ja uudestaan hypitty Tiikerin kanssa sohvatyynyt sikin sokin, nautittu Nalle Puhin kanssa pannukakkuja purkillisella hunajaa ja liidätetty Pöllön kanssa unelmiamme pitkin sinistä taivasta. Ollaan murehdittu möhköfantteja ja koitettu kasvattaa Kanin kanssa omia porkkanoita, - ikävä kyllä äidin viherpeukalo on keskellä kämmentä, eikä me saada mitään kasvamaan.
Uusin elokuva oli hyvin erilainen kun perinteiset piirretyt, oikeilla ihmisillä ja animoiduilla pehmoleluilla höystetty tarina rakkaudesta, ystävyydestä, - ja siitä mikä on kaikkein tärkeintä.
Ja kun mä vielä kyyneleitä nieleskellessäni tuijotin elokuvan lopputekstejä, alkoi tämä postaus muodostua mun päässäni.
Nykymaailmassa yksi suurimmista trendeistä on tavoitella unelmiaan, uskoa uskomattomaan ja kurkottaa niin korkealle kuin vain mahdollista, ja oon lähtenyt tähän trendiin ihan täysillä itsekin mukaan. Se on inspiroiva ja ihana trendi, joka saa meidät unelmoimaan ja tekemään töitä niiden unelmien eteen. Tähän trendiin liittyy myös usein paremman havittelu.
Parempi elämä, parempi työ, parempi minä.
"Sitten kun," -on ehkä yksi käytetyimmistä lauseista joita kuulee ihmisten suusta. Sitten kun mä olen rikas. Sitten kun lapset on isoja. Sitten kun on aikaa...
Mä myönnän myös itse usein käyttäväni näitä sanoja.
Mietin mitä teen sitten kun syli ei ole niin täynnä, kun päätä, tunteja ja kotia ei täytä kadonneet sukat, suklaasormet hyllyn reunassa ja lukemattomat määrät pöydillä lojuvia kahvikuppeja jotka jäivät juomatta, kun joku tarvitsi minua.
Mietin usein että pitäisikö vaan jo palata takaisin töihin täysipäiväisesti, kun joskushan se on tehtävä?
Pitäisikö lasten harrastaa vähän enemmän, jos ne vaikka haluaa isompina ammattilaisiksi?
Pitäisikö mun kehittää samalla itseäni, kun annan kaikkeni arjen pyörittämiseen ja siihen että mun lasten elämä olisi mahdollisimman onnellista?
Pitäisikö meidän sitä ja pitäisikö meidän tätä?
Me kulutetaan hurjan paljon aikaa siihen että halutaan saavuttaa vähän enemmän, olla vähän parempia ja vähän aikaansaavempia. Ja vielä enemmän aikaa me kulutetaan näiden asioiden murehtimiseen ja siihen että tän hetken sijasta, keskitytään siihen mitä on joskus tulossa.
Oon aivan liian usein kuullut miten kotiäidit miettii, että mitä muut ajattelee kun he ei käy töissä vaan on lasten kanssa kotona. Pitäisihän sitä jokaisen kantaa kortensa kekoon?
Oon kuullut miten perheet hajoaa, kun aika ja energia ei riitä töiden lisäksi enää siihen että saman panoksen jaksaisi antaa vielä kotonakin. Miten harrastaminen vei lopulta niin paljon aikaa, ettei muistanut vastata ystävilleen edes puhelimeen.
Oon nähnyt miten ihmiset kantaa aivan liian isoa kuormaa, koska ajattelee että kaikki täytyy tehdä nyt, koska muuten ei ole tarpeeksi.
Vaikka sä olisit vaan tässä, sä olisit silti tarpeeksi.
Aivan liian usein mä oon itse miettinyt että onko se vaan laiskuutta että meidän koti ei kiillä, mulla ei ole tarkkaa visiota siitä mitenkä aion saavuttaa tieni urani huipulle ja oon välillä vajonnut hyvin pimeisiin lattian rakoihin murehtimaan sitä, että mistä saan vuorokauteen lisää tunteja, koska nyt mä en vaan ehdi ja pysty ja kykene.
Tiedättekö mitä?
Kukaan ei ehdi, pysty ja kykene kaikkeen. Kun sä käytät aikasi lasten kanssa majaa rakentaen, se aika on pois kotitöistä. Kun sä alat vihdoin tekemään kotitöitä, se aika on pois sun ja puolison yhteisestä ajasta. Kun sä lasten päiväuniaikaan teet ruuan ja siivoat keittiön, se aika on pois sun omasta ajasta.
Kun sä olet töissä, se aika on pois sun perheen parista. Kun sä oot lasten kanssa kotona, se aika on pois työelämästä.
Ja se on ihan ok.
On ihan ok olla ehtimättä kaikkialle. Ja on enemmän kuin ok keskittyä siihen mikä on kaikkein tärkeintä. Tiedätkö sä mikä on sulle kaikkein tärkeintä?
Mulle se on mun perhe. Mun pienet, ihanat lapset jotka vasta opettelee tätä elämää ja joille kaikki on uutta ja ihmeellistä. Mä haluan käyttää aikani ihastellen niiden kanssa sammakonkutua lammikossa, puista putoilevia lehtiä syksyllä. Haluan odottaa innoissani ensilunta, koska mun lapset on siitä niin innoissaan. Haluan istua illalla ikkunan ääressä katselemassa lumiauraa ja syödä aamupalaa viltin päällä olohuoneessa. Mä haluan myös käpertyä iltaisin mun aviomiehen kainaloon ja katsoa typeriä hömppäsarjoja telkkarista, koska kun mun lapset on niin isoja että he ei enää tarvitse mua pyyhkimään ketsuppia suupielistä tai laittamaan laastaria polveen, me ollaan täällä ihan kaksin. Ja mä haluan että vielä silloinkin meillä on se, minkä takia me haluttiin perhe yhdessä luoda.
Mä ehdin keskittyä itseeni sitten kun en ole enää maailman keskipiste muille, ehdin kapuamaan vaikka kuinka korkealle työelämässä sitten kun.
Ja nyt "sitten kun" ei tunnu enää yhtään pahalta, se tuntuu odottamisen arvoiselta, ajalta joka on vielä edessä, mutta ei nyt.
Enkä mä aio hetkeen murehtia sitä näytänkö väsyneeltä niiden mielestä, joille ulkonäkö on tärkeämpää kuin mulle ( ja sekin on täysin ok ) tai miettiikö joku että maksaakohan toikaan koskaan veroja niinkun kunnon kansalaisen kuuluu ( maksanhan minä,) vaan aion nauttia täysillä siitä että yhden hyvin pienen hetken elämästäni mä saan kuluttaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden onni on mun onni. Mä oon jutellut asiasta paljon myös mun mummun kanssa, joka on ehdottomasti yksi mun elämäni naisista, ja hän sanoi että tää elämäntilanne, vaikka se kuinka raskas välillä onkin, on se jota mä en saa koskaan takaisin, ja se että mulla on mahdollisuus heittäytyä siihen täysillä, maksaa itsensä kymmenenkertaisesti vielä takaisin. Mun lasten lapsuutta mä en saa koskaan takaisin, ja jos mä en elä sitä niiden kanssa nyt, en tee sitä koskaan.
Oli sulle sitten tärkeintä olla lasten kanssa kotona mahdollisimman pitkään, tehdä työtä joka ruokkii sun sielua, tai yhdistää nämä just sun perheelle sopivimmalla tavalla, se on ok. Kunhan teet sen
itseäsi kuunnellen ja niin, ettet koskaan unohda sitä mikä sulle itselle elämässä on kaikista tärkeintä.
xx Roosa
Kuvat: Roosa
Kävimme esikoiseni kanssa muutama päivä sitten elokuvissa katsomassa uusimman Nalle Puhin, laatuaikaa siis parhaimmillaan kun äiti vollotti joka kohdassa ja napero sai vetää vatsan täyteen popcornia.
Oon ollut pienestä pitäen kunnon Disney-fani, omistetaan edelleen melkein jokainen Disneyn klassikko ja sieltä on lapsillekin löytyneet omat suosikkinsa. Parasta näissä elokuvissa on se, että jokaisessa on jonkunlainen opetus ja sanoma.
Nalle Puh on meidän yhteinen suosikki, me ollaan uudestaan ja uudestaan hypitty Tiikerin kanssa sohvatyynyt sikin sokin, nautittu Nalle Puhin kanssa pannukakkuja purkillisella hunajaa ja liidätetty Pöllön kanssa unelmiamme pitkin sinistä taivasta. Ollaan murehdittu möhköfantteja ja koitettu kasvattaa Kanin kanssa omia porkkanoita, - ikävä kyllä äidin viherpeukalo on keskellä kämmentä, eikä me saada mitään kasvamaan.
Uusin elokuva oli hyvin erilainen kun perinteiset piirretyt, oikeilla ihmisillä ja animoiduilla pehmoleluilla höystetty tarina rakkaudesta, ystävyydestä, - ja siitä mikä on kaikkein tärkeintä.
Ja kun mä vielä kyyneleitä nieleskellessäni tuijotin elokuvan lopputekstejä, alkoi tämä postaus muodostua mun päässäni.
Nykymaailmassa yksi suurimmista trendeistä on tavoitella unelmiaan, uskoa uskomattomaan ja kurkottaa niin korkealle kuin vain mahdollista, ja oon lähtenyt tähän trendiin ihan täysillä itsekin mukaan. Se on inspiroiva ja ihana trendi, joka saa meidät unelmoimaan ja tekemään töitä niiden unelmien eteen. Tähän trendiin liittyy myös usein paremman havittelu.
Parempi elämä, parempi työ, parempi minä.
"Sitten kun," -on ehkä yksi käytetyimmistä lauseista joita kuulee ihmisten suusta. Sitten kun mä olen rikas. Sitten kun lapset on isoja. Sitten kun on aikaa...
Mä myönnän myös itse usein käyttäväni näitä sanoja.
Mietin mitä teen sitten kun syli ei ole niin täynnä, kun päätä, tunteja ja kotia ei täytä kadonneet sukat, suklaasormet hyllyn reunassa ja lukemattomat määrät pöydillä lojuvia kahvikuppeja jotka jäivät juomatta, kun joku tarvitsi minua.
Mietin usein että pitäisikö vaan jo palata takaisin töihin täysipäiväisesti, kun joskushan se on tehtävä?
Pitäisikö lasten harrastaa vähän enemmän, jos ne vaikka haluaa isompina ammattilaisiksi?
Pitäisikö mun kehittää samalla itseäni, kun annan kaikkeni arjen pyörittämiseen ja siihen että mun lasten elämä olisi mahdollisimman onnellista?
Pitäisikö meidän sitä ja pitäisikö meidän tätä?
Me kulutetaan hurjan paljon aikaa siihen että halutaan saavuttaa vähän enemmän, olla vähän parempia ja vähän aikaansaavempia. Ja vielä enemmän aikaa me kulutetaan näiden asioiden murehtimiseen ja siihen että tän hetken sijasta, keskitytään siihen mitä on joskus tulossa.
Oon aivan liian usein kuullut miten kotiäidit miettii, että mitä muut ajattelee kun he ei käy töissä vaan on lasten kanssa kotona. Pitäisihän sitä jokaisen kantaa kortensa kekoon?
Oon kuullut miten perheet hajoaa, kun aika ja energia ei riitä töiden lisäksi enää siihen että saman panoksen jaksaisi antaa vielä kotonakin. Miten harrastaminen vei lopulta niin paljon aikaa, ettei muistanut vastata ystävilleen edes puhelimeen.
Oon nähnyt miten ihmiset kantaa aivan liian isoa kuormaa, koska ajattelee että kaikki täytyy tehdä nyt, koska muuten ei ole tarpeeksi.
Vaikka sä olisit vaan tässä, sä olisit silti tarpeeksi.
Aivan liian usein mä oon itse miettinyt että onko se vaan laiskuutta että meidän koti ei kiillä, mulla ei ole tarkkaa visiota siitä mitenkä aion saavuttaa tieni urani huipulle ja oon välillä vajonnut hyvin pimeisiin lattian rakoihin murehtimaan sitä, että mistä saan vuorokauteen lisää tunteja, koska nyt mä en vaan ehdi ja pysty ja kykene.
Tiedättekö mitä?
Kukaan ei ehdi, pysty ja kykene kaikkeen. Kun sä käytät aikasi lasten kanssa majaa rakentaen, se aika on pois kotitöistä. Kun sä alat vihdoin tekemään kotitöitä, se aika on pois sun ja puolison yhteisestä ajasta. Kun sä lasten päiväuniaikaan teet ruuan ja siivoat keittiön, se aika on pois sun omasta ajasta.
Kun sä olet töissä, se aika on pois sun perheen parista. Kun sä oot lasten kanssa kotona, se aika on pois työelämästä.
Ja se on ihan ok.
On ihan ok olla ehtimättä kaikkialle. Ja on enemmän kuin ok keskittyä siihen mikä on kaikkein tärkeintä. Tiedätkö sä mikä on sulle kaikkein tärkeintä?
Mulle se on mun perhe. Mun pienet, ihanat lapset jotka vasta opettelee tätä elämää ja joille kaikki on uutta ja ihmeellistä. Mä haluan käyttää aikani ihastellen niiden kanssa sammakonkutua lammikossa, puista putoilevia lehtiä syksyllä. Haluan odottaa innoissani ensilunta, koska mun lapset on siitä niin innoissaan. Haluan istua illalla ikkunan ääressä katselemassa lumiauraa ja syödä aamupalaa viltin päällä olohuoneessa. Mä haluan myös käpertyä iltaisin mun aviomiehen kainaloon ja katsoa typeriä hömppäsarjoja telkkarista, koska kun mun lapset on niin isoja että he ei enää tarvitse mua pyyhkimään ketsuppia suupielistä tai laittamaan laastaria polveen, me ollaan täällä ihan kaksin. Ja mä haluan että vielä silloinkin meillä on se, minkä takia me haluttiin perhe yhdessä luoda.
Mä ehdin keskittyä itseeni sitten kun en ole enää maailman keskipiste muille, ehdin kapuamaan vaikka kuinka korkealle työelämässä sitten kun.
Ja nyt "sitten kun" ei tunnu enää yhtään pahalta, se tuntuu odottamisen arvoiselta, ajalta joka on vielä edessä, mutta ei nyt.
Enkä mä aio hetkeen murehtia sitä näytänkö väsyneeltä niiden mielestä, joille ulkonäkö on tärkeämpää kuin mulle ( ja sekin on täysin ok ) tai miettiikö joku että maksaakohan toikaan koskaan veroja niinkun kunnon kansalaisen kuuluu ( maksanhan minä,) vaan aion nauttia täysillä siitä että yhden hyvin pienen hetken elämästäni mä saan kuluttaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden onni on mun onni. Mä oon jutellut asiasta paljon myös mun mummun kanssa, joka on ehdottomasti yksi mun elämäni naisista, ja hän sanoi että tää elämäntilanne, vaikka se kuinka raskas välillä onkin, on se jota mä en saa koskaan takaisin, ja se että mulla on mahdollisuus heittäytyä siihen täysillä, maksaa itsensä kymmenenkertaisesti vielä takaisin. Mun lasten lapsuutta mä en saa koskaan takaisin, ja jos mä en elä sitä niiden kanssa nyt, en tee sitä koskaan.
Oli sulle sitten tärkeintä olla lasten kanssa kotona mahdollisimman pitkään, tehdä työtä joka ruokkii sun sielua, tai yhdistää nämä just sun perheelle sopivimmalla tavalla, se on ok. Kunhan teet sen
itseäsi kuunnellen ja niin, ettet koskaan unohda sitä mikä sulle itselle elämässä on kaikista tärkeintä.
xx Roosa
Comments
Post a Comment