Lastentarhanopettaja äitinä

Teksti: Siiri

Kuvat: Emma Nikka

Ennen omia lapsia luulin tietäväni, miten vanhempana kuuluu toimia. Todellisuus on kuitenkin viime kuukausina läsähtänyt päin naamaa melkoisella rytinällä. Vauva-aika vielä meni melko leppoisasti, koska se oli enemmän hoivaa, rakkautta, aloitteisiin vastaamista ja läheisyyttä. Nyt kuitenkin uhma ja rajojen kokeileminen on tullut meille osaksi jokaista päivää ja no melkein jokaista hetkeäkin. Tiedän tarkkaan, kuinka toimisin töissä lasten kanssa, mutta kotona sormi menee välillä suuhun. Toisaalta huomaan myös töissä työotteeni muuttuneen äidiksi tulemisen myötä. 

Olen nykyisin paljon lempeämpi ja avoimempi. Minua alkaa itkettää töissä miettiessäni, kuinka lapsista jokainen on heidän vanhemmillee maailman rakkain ja tärkein. Ja kuinka hienoa on, että he luottavat lapsensa meille hoitoon. Itse en nimittäin siihen vielä pysty. Haluan lapsemme olevan kotona vain meidän hoidossamme, ja satunnaisesti muiden hoidettavana.

Olen huomannut päiväkodeissa arvostelua perheitä kohtaan. Se on aina särähtänyt korviini, mutta aiemmin liityin keskusteluun kuitenkin mukaan. Nykyisin yritän aina pohtia, miksi he toimivat kuten toimivat. Uskon jokaisen ajattelevan vain parasta lapselleen, ja tapojahan on yhtä monta kuin perheitä. Miksi tuomitsemme, kun emmme tiedä totutta. Jos lapsella ei ole lapasia, en mieti, miten he ovat niin välinpitämättömiä. Mietin lähinnä, kuinka perhe jaksaa, onko väsymys sumentanut muistin. Enhän itsekään nykyisin muista juuri mitään. Lasta en onneksi ole vielä unohtanut mihinkään. Minua myös hieman kauhistuttaa, mistä kaikesta meidän perhettämme arvostellaan, kun lapsemme menevät joskus hoitoon.

On tietenkin myös asioita, joita  edelleen jokaisen perheen kohdalla alleviivaan. Mielestäni rajat ja rakkaus ovat ne tärkeimmät. En pidä hyvänä lapsen pilalle passaamista, toivon omatoimisuuteen kannustamista ja sensitiivisyyttä. Niistä lapsi hyötyy parhaiten. Tietenkin välillä voi rakkaudentekona pukea ja tehdä puolesta, aina lapsen vireystila ja vointi huomioiden. Se on juuri sensitiivisyyttä. Toivon myös, että lapselle puhutaan, puhutaan ja puhutaan sekä aloitteisiin vastataan. Vain niin lapsi voi itse oppia kommunikoimaan ja puhumaan.  Olemalla läsnä ja rakastamalla saa paljon hyvää aikaan.

Mutta ne rajat. Voi, että niiden pitämisessä on helppo neuvoa, mutta niin vaikea toteuttaa kotona, kun oma lapsi on maailman suloisin ja itku sattuu todella syvälle sydämeen. Ja tiedän, että uhmaikä on pettymyksiä, itkua ja kiukkua. Kieltämistä, sanoittamista ja lohduttamista. Joskus vaan tuntuu, että pääsee helpommalla kun lapselle antaa periksi. Välillä huomaan myös miettiväni aivan liikaa. Haittaako se, jos lapsi saakin sen huutamansa smoothien kaupasta. Eihän hän sentään saa karkkia tai lelua. Ja olihan hän niin suloinenkin sitä pyytäessään, koko käytävä raikui "namnamnam, anna!".  Itseäni kohtaan täytyy myös muistaa olla lempeä. Välillä tekee virheitä ja ei smoothien ostaminen ei mielestäni ole virhe.

No niin tai näin, huomaan pehmentyneeni tässä reilun vuoden aikana huomattavasti. Kunhan muistaisi pitää ne rajat nyt väsyneenä tämän uhmailun aikana. Uskon ja tiedän, että kiitos tulee vielä myöhemmin tämän asian tiimoilta, kunhan nyt jaksaa sanoittaa, sylitellä ja kuunnella hieman kiukkua. Ja omat hermot, jos saisi aina riittämään siihen kiukuttelun kuuntelemiseen. Onneksi on ystävät, jotka antaa välillä omaa aikaa, puoliso, joka jakaa tuskan kanssasi, suklaa ja äitiystävät, jotka täysin ymmärtävät kiristyneet hermosi. 

Tuomitsevuuden sijaan voisimme antaa toisillemme rohkaisevia hymyjä, kysyä, mitä kuuluu ja kuunnella. Vanhemmuus tuskin on kenellekkään lastenleikkiä. Jokainen ajattelee lapsensa parasta. Aina kaikki ei mene ihan nappiin, mutta hitto tuetaan silti toisiamme!