Kun on niin kiire

Teksti: Jennileena

Kuva: Pixabay

Tunnistatteko itsestänne, että joskus on vähän liian monta rautaa tulessa? Viimeisen puolen vuoden ajan minusta tuntuu, etten ole käynyt missään, enkä tehnyt mitään. Olen aina ollut tekeväistä sorttia ja aina tuntuu olevan bisneksiä meneillään vähän sinne sun tänne. Kuten hyvä ystäväni sanoisi, aina vähän psykoosit tulilla. Tietysti lapsen saaminen on rauhoittanut minua ja menemisiäni. Ei välttämättä enää ole tullut lähdettyä Citymarketiin yöllä (lue: ennen yhdeksää, koska Mäntsälä) ihan vain siksi, että pannarit pitää leipoa just nyt, tai Ikeaan ensimmäisenä aamulla siksi, että tuolla tavaralla ei ole paikkaa. Silloin, kun pitää ostaa joku Römneessi-lipasto. Lapsen kanssa on vaikea suunnitella mitään etukäteen, aikataulujen luominen todella vaikeaa. Olen kontrollifriikki, myönnän sen. Kaiken pitää olla aina hallinnassa, minulla on ollut post-it-lapuillekin post-it-lappuja, jotta ne pysyvät järjestyksessä. Mutta lapsen synnyttyä, mikään ei ole ollut hallinnassa. Lapsen saaminen on tehnyt minusta itselleni armollisemman, ei ole pakko tehdä kaikkea juuri nyt, eikä haittaa, jos on vähän sotkuista. Tai niin luulin, kunnes koitti se hetki. Eli just nyt.

Kun hallinnan tunteen menettää, pitää luoda asioita, joita pystyy hallitsemaan. Mukamas. Olen ihminen, jonka on vaikea rauhoittua ja olla aloillaan. Olen se hermostuttava jalan nytkyttäjä, pöydän naputtaja ja kynsien pureskelija, mitä näitä muita ärsyttävyyksiä nyt onkaan. Jos fyysisesti olen paikallaan, päässäni käy jatkuva suunnittelu ja surina. Pitäisikö sisustaa jotain uusiksi? Pitäisikö järjestää pikkujoulut? Aloittaisinko kirjoittamaan blogia? Täytyisi suunnitella joululahjalistat valmiiksi. Pitäisi tehdä opinnäytetyötä. Järjestetäänkös häät vähän aiemmin? Tukka pitäisi värjätä. Työpaikkakin hankkia. Imuroida, pestä lattiat. Entäs tulevaisuuden suunnitelmat? Niin ne häät, sopisiko puoli vuotta aiemmin. Juu järjestetään. Tai tekisinkö kaiken yhtäaikaa? No, mikä jottei. Hoidanko samalla puolivuotiaan vauvan, pidän huolta kodista ja parisuhteesta, itsestänikin vielä? Tottahan toki. Oonhan mä supernainen, Elastinenkin sanoo niin.

Kun jäin työelämästä äitiyslomalle, muistan ajatelleeni, että ihana kun ei ole sitten enää mihinkään kiire. Suurin valhe, mitä saatoinkaan itselleni kertoa. Koska aina on kiire. Kiire syödä, kiire käydä vessassa, kiire kauppaan, kiire saada lapsi nukkumaan. Kiireellä syöttämään lasta. Kiire! Mistä sitä nykyään aina taikoo itselleen sen kiireen? Kun oikeasti ei ole mihinkään kiire, lapsentahtisesti tässä elellään, mutta ei hänellä ole mihinkään kiire. Korkeintaan ruokailemaan (äitiinsä tullut), sillä kun nälkä on, niin ruokaa on saatava tai vähintään maailmanloppu uhkaa kaikkia. Sen sijaan, että yrittäisin luoda itselleni harhakuvan siitä, että tilanne on hallinnassa, huomaan luoneeni totaalikaaoksen. Kuinka monta kertaa olenkaan mennyt vanhemmilleni ja karjunut jo ovelta ”Äiti mulla on taas BURNOUTTI!”. Onneksi äidillä on lähes aina herkkuja, jonka jälkeen se komentaa saunaan ja nukkumaan. Useimmiten en tottele, kun on KIIRE, mutta on kiva tietää mistä se rauha löytyy. Äidin suklaakakku ja sauna.

Mikä siinä vain olemisessa onkin niin hankalaa? Jospa vain osaisin olla tekemättä mitään, selaamatta puhelinta, katsomatta televisiota, ilman jatkuvaa suunnittelua ja järjestelyä. Elää hetkessä ja keskittyä siihen, mitä on tässä ja nyt. Olisi ihanaa katsoa tyhjää kalenteria ja nauttia siitä, ettei tarvitse tehdä mitään tai mennä minnekään. Haaveilen niistä rauhallisista hetkistä silloin kun on kiire, mutta rauhallisen päivän koittaessa ahdistunkin siitä tekemättömyydestä ja tylsyydestä. Sitä pitää aina kehittää itselleen jotain äksöniä, mutta jossain kohtaa menee aina överiksi, kun ei osaa lopettaa ajoissa, ja taas on psykoosit tulilla. Viisas mummunikin sanoi, että mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa. Toisaalta samainen mummu tapasi myös sanoa, että se joka pierua pidättää, sillä on muutakin salattavaa. Noh, eipä mulla paljon salaisuuksia ole. Vanhan kansan viisaudet kunniaan.

​Jenski