Kun äitiä ahdistaa

Teksti: Katja

Kuvat: Katja

Monelle ahdistus on tuttu käsite, mutta kun puhutaan ahdistuneisuushäiriöstä, asia onkin vähän vieraampi. Ahdistus on täysin normaali ja inhimillinen reaktio asioihin jotka uhkaavat meitä, tai tuntuvat vaikeilta. Se saa meidät kestämään painetta, ja suoriutumaan joissain tilanteissa tehokkaammin. Uskonkin että jokainen tätä tekstiä lukeva on joskus tuntenut ahdistusta. Usein ahdistus johtuu siitä että on liikaa stressiä, tai liikaa kuormittavia asioita elämässä. Kun stressi helpottaa, myös ahdistus helpottaa. Kuulostaa ihan siedettävältä, eikö? Ahdistuneisuushäiriö onkin sitten hieman monimutkaisempi juttu.

Ahdistuneisuushäiriössa ahdistus ei häviä, vaikka stressin aiheuttajat poistuu. Ihmisen keho ja mieli jää tietynlaiseen "stressitilaan" ja ahdistus vaan jatkuu ja jatkuu. Ihminen ei välttämättä edes tiedosta mistä ahdistus johtuu, ja se voikin olla monen yhteisen tekijän summa. Ahdistuneisuushäiriössä ihminen on huolissaan ja kuormittuu asioista joihin terve ihminen ei edes kiinnitä huomiota. Ahdistus voi oireilla myös fyysisesti. Moni ahdistunut hakeutuukin lääkäriin fyysisten oireiden vuoksi, ja vasta lääkärissä selviää mistä oireet ovat johtuneet. Yleisimpiä oireita ovat: Väsymys, ärtyneisyys, hengityksen ja pulssin tihentyminen, käsien tärinä, kasvojen tai käsien puutuminen, huimaus, pahoinvointi, levottomuus, sekä nukkumisvaikeudet. Toki jokaiseen ahdistus vaikuttaa eri tavalla, ja oireet voivat vaihdella ihmisten kohdalla paljonkin.

Suurinosa minun ahdistuksestani johtuu vuosia kestäneistä vatsaoireista. Niistä aiheutuukin aikamoinen oravanpyörä kun vatsaoireet aiheuttaa ahdistusta, ja ahdistus lisää vatsaoireita. Vatsavaivojani on tutkittu kattavasti vuosien varrella, eikä mitään syytä niihin ole löytynyt, ja se on tottakai hyvä asia, ettei kyseessä ole mitään vakavaa. Silti oireet vaikuttavat päivittäiseen elämääni ja rajoittavat paljon. Voisin jopa sanoa että vähintään 90% ahdistuksestani johtuu näistä oireista, ja sekin tekee hoidostani taas hieman hankalampaa. 

Entäs kun olen äiti jota ahdistaa, voinko silti olla hyvä äiti?

Kyllä voin.

Se että oma ahdistukseni on todella rajoittavaa kun puhutaan kodin ulkopuolella asioinnista, ei tarkoita etten voisi hoitaa lapseni tarpeita. Kotona toimin kun kuka tahansa äiti, koska koti on minulle se turvallinen ympäristö, se paikka missä on paras olla, turvasatama. Täällä ahdistus ei koskaan ole niin voimakasta kun muualla, ja siitäkin syystä kotoa on vaikea poistua. Sitä koittaa pitää oman olon mahdollisimman neutraalina pysymällä kotona, vaikka loppujen lopuksi siitä koituu vain harmia kun näin oma elintila rajautuu koko ajan pienemmäksi.

Ihmisillä on paljon ennakkoluuloja ahdistuneita kohtaan, ja tästä aiheesta onkin hieman vaikea puhua. Ahdistusta hävetään ja peitellään, mikä taas johtaa kierteeseen joka saa oman olon vaan pahenemaan. Ymmärrän kyllä sen häpeän tunteen aivan täysin, ja varmasti myös jokainen mielenterveysongelmista kärsivä. Mielenterveysongelmia ylipäätään vähätellään todella paljon, ja sen vuoksi avun hakemisen kynnys on suuri. Itse mietin ja pelkään aivan liikaa muiden mielipiteitä, jopa lääkäreiden ja muiden hoitokontaktien. Puolituttujen ja tuntemattomien ajatuksetkin mietityttää, koska he eivät tiedä mikä tilanne oikeasti on, eivätkä sitä varmasti kysy.  Pelkään että minut leimataan huonoksi äidiksi, ja luullaan ettei lapseni saa tarpeeksi virikkeitä. Ja asiahan ei todellakaan ole näin. Se että minä en voi lähteä lapseni kanssa reissuun, puistoon, enkä edes kauppaan ei tarkoita sitä etteikö lapseni niitä asioita tekisi, hänellähän on myös isi. Toisinaan olen jäänyt itku silmässä katsomaan kun lapsi lähtee isin kanssa reissuun, niin reippaana minulle vilkuttaen. Itku ihan vaan siksi että jään itse niistä asioista paitsi, ja tottakai se tuntuu pahalta! Minun ahdistukseni ei saa estää lastani tekemästä ja kokemasta, ja sen takia he saavatkin isin kanssa viettää laatuaikaa kaksin, niin puistossa kun pidemmillä reissuillakin. 

Jos en pärjäisi arjessa lapsen kanssa saisin apua neuvolasta tai sosiaalitoimen kautta, ja neuvolassa minulle kerrottiinkin tästä mahdollisuudesta jo raskausaikana. Minusta on mahtavaa että meillä Suomessa on tällaisia tukimahdollisuuksia! Jos jostain syystä omaa tukiverkostoa ei ole, niin silti ei tarvitse jaksaa yksin. Jos oma jaksaminen on kortilla, kannattaa ehdottomasti olla yhteydessä omaan terveyskeskukseen, tai jos kyseessä on lapsiperhe, niin neuvolaan. Näiden asioiden kanssa ei kannata odottaa sitä romahduspistettä vaan hakea apua jo aiemmin. On parempi ennakoida ja estää se ettei putoa pohjalle, sieltä  nouseminen on nimittäin huomattavasti vaikeampaa.

Omalla kohdallani yksi pahimmista asioista ahdistuksen suhteen on ollut riittämättömyyden tunne. Päässä pyörii ajatuksia että miksi muut jaksaa ja minä en? Ylireagoinko kaikkeen, ja pahennan sillä vaan oloani? Olenko minä jotenkin heikompi kuin muut? Se myllerrys mitä ahdistunut ihminen käy läpi päivittäin on valtava taakka. Se syö voimavaroja, ja saa koko kehon stressiin ja oireilemaan. Se kulkee koko ajan mukana ja koittaa saada kaikki arkiset askareet sietämättömiksi. Se kuormittaa ja saa myös mielen maahan.  Omasta mielestäni minä voin sanoa että en ole heikko, vaikka se ei välttämättä näy ulospäin. Se että jaksan elää ahdistuksen kanssa ja taistella sitä vastaan päivittäin, osoittaa vaan sen kuinka vahva minäkin todellisuudessa olen.